Kulmakunnan kovin jätkä,
sillä pelit ja vehkeet,
kypärä ja prätkä.
Joskus se huomas mut,
sen tietyn tammen alla,
jossa se mua pussas,
sitten vähän talvemmalla.
Alusta asti tiesin, voi olla,
ettei kauan mee,
kun uuden löydät ja taas meet.
Joku sussa kumminkin sai,
kuin linnun laulamaan,
ja sun tahtoos aina taipumaan.
Yks kerta silloin keväisenä iltana,
kun kyyneleet poskillani vieri mutta hymyilin,
mun käsivartta nyt sun nimi koristi.
Vaan mitä näänkään mä sen tammen alla,
sulla uus muija on jolla hampaat on kuin oravalla.
Kesään asti en kestänyt sun nimeä,
sen muutinkin mä toiseen muotoon,
siihen tulikin pupu.
Johan ihmetteli sitä pupua koko suku.
Sitten mä löysin uuden pojan,
joka täysillä oli mukana kokoajan.
Niin vaan syksyllä, näin sut alla sen tammen,
yksinäisenä sangen,
ei kukaan kestä sun mieltäs,
se on kuin tuuliviiri,
sä halusit mut takaisin,
vaan en sua enää kaipaa.
Susta mulla muisto on kumminkin aina,
se pupu jonka nään maanataista sunnuntaihin,
aina!
Mutta uuden pojan nimeä en enää itseeni rustaa,
mutta jonkun muiston siitäkin tahdon mä ottaa.
Niinpä ennen talvea oli niskassani kruunu,
se susta mua aina muistuttaa, vaik ei yhdessä
enää me ollakkaan.
Sai yhteinen matkamme mut tuntemaa,
voi joku saada olos tuntumaan,
kuin oisit pienen pieni prinsessa.