Hän muisti vauhdin hurman. Hän muisti kuinka oli pyörinyt ja pyörinyt yhä uudestaan. Hän muisti kuinka opettaja oli katsonut häneen hänen irvistäessään kivusta ja sanonut ettei kipua saanut koskaan näyttää, tosin hän tarkoitti näyttämöä. Kivusta irvistyneet kasvot eivät kuuluneet lavalle. Siinä hän oli kyllä aivan oikeassa.
Hän muisti yhä, kuinka muista maista tulleet kuuluisat koreokrafit olivat huomautelleet hänelle. Hän alkoi pelätä koreokrafin tuloa uusien haukkujen pelossa. Silloin hän tajusi, ettei ollut vielä kaikkeaan. Ja niin, seuraavissa harjoituksissa hän teki kaikkensa. Ja hetken kuluttua hän huomasi, että koreokrafit rupesivat muistamaan hänen nimensä, eivätkä kommentit enää olleet negatiivisia ja piikikkäitä.
Sitten kaikki rupesi taas menemään onnettomasti. Tyttö sai yhden päärooleista ja siihen sivulle toisen numeron -josta hänet potkittiin pois. Kun hän viimein sai mielensä takaisin, valkeni hänelle uusi totuus.
Hän ei enää kokisi sitä iloa, avatessaan uusien kärkitossujen pakettia ensi kerran. Tai sitä kun hän kävisi ostamassa isoäidin kanssa niihin uudet nauhat kangaskaupasta. Ei sitä kipua minkä hän tunti varpaissaan pienin tihein askelin varpaan kärjillä salia ympäri. Ei enää sitä vauhdin hurmaa hänen pyöriessään yhä uudestaan ympäri siihen asti, että alkoi oksettaa.
Tyttö kumminkin tiesi, että vaikka kyyneleet valuivatkin nyt hänen poskiaan, tuska helpottaisi ajan myötä.